Heippa,
Jatkoa pukkaa saman tien, sillä kun aurinko laskee jo varttia yli kuusi, jää hostellille hurjasti aikaa ennen kuin nukkumatti kutsuu.
Queenstowniin mun ainoa suunnitelma ennen sinne saapumista oli tehdä daytrip Milford Soundiin. Milford Sound on varmaan yksi Uuden-Seelannin eniten hypetetyimmistä ja ylistetyimmistä paikoista. Milford Sound on suuri vuono, joka on täysin luonnon tilassa. Paikkaa pääsee parhaiten tutkimaan muutaman tunnin cruisella tai useamman päivän patikoinnilla. Milford Sound on Unescon maailmanperintölistalla, ja paikkaa on myös kehuttu maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Ollakseni nyt täysin rehellinen mä en ymmärrä paikan hypetystä. Muhun suuremman vaikutuksen teki 4h ajomatka sinne ja pysähykset matkalla kuin itse matkan kohde. Reissu ei tosiaan ole mikään halpa ja käytin matkaan koko päivän, joten odotin jotain aivan upeaa. Onhan Milford Sound todella kaunis, mutta mun mielestä äärimmäisen ylihypetetty.
Milford Sound sijaitsee Fjordlandin National Parkissa, joka on maailman kosteimpia paikkoja. Vuotuinen sademäärä oli muistaakseni 7,5metriä ja välillä on satanut puolikin metriä päivässä. Tämän vuoksi on ihan ymmärrettävää, että Milford Soundilla sataa 180 päivää vuodessa. Olin todella onnekas sään kanssa jälleen kerran, sillä mun valitsemana päivänä taivaalla oli muutama valkoinen pilvenhattara, mutta muuten aurinko paistoi täydeltä terältä. Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä mä nautin suurten vuorten keskellä lipumisesta, hylkeiden ihmettelystä, kymmenistä vesiputouksista ja auringosta mutta olen varma, että rahalle olisi ollut parempikin kohde tai ainakin vuono olisi näyttänyt ylhäältä päin paremmalta.
Toisaalta, jos en olisi tuonne mennyt, olisin jäänyt sitä katumaan. Ehkä mä olen nähnyt liikaa hienoja juttuja tai jotain, mutta toisaalta ei reissulla kaikki voi sykähdyttää. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen pettymys (enkä ole muuten ainoa paikkaan pettynyt), joten annettakoon se anteeksi. Ja tämäkin pettymys johtuu suurelta osin ylihypetyksestä.
Seuraavana päivänä tekemääni Ben Lomond -hikea samannimisen vuoren huipulle sen sijaan voidaan pitää maailman kahdeksantena ihmeenä. Kahdestakin syystä.
1. Maisemat 1748m korkeudesta olivat U P E A T (kuvitelkaa nämä postauksen iPhone 4S -laatuiset kuvat kymmenen kertaa upeampina). Olisin voinut viettää huipulla monta tuntia vaan ihaillen maisemia. Ihan muutama ihminen vain huipulla, ainoat äänet ovat tuulen ujellus ja kirkkaan sään ansiosta tuolta näki kauas.
2. Mä selvisin maailman pahimmasta killer-walkista ylös! Meinasin jäädä 1,5h alempana sijaitsevalle tasanteelle, mutta käskin itteni tahdonvoimalla ylös asti. Ja onneksi käskin! Olin saanut etukäteen muutamat varoitukset reitin epätasaisuudesta ja rankkuudesta ja kun kerroin päivän suunnitelmiani aamupalapöydässä, sain tsemppitoivotuksia, koska niitä kuulemma tarvittaisiin. Reitin alkupuoliskolla jo kävi selväksi, että matka on epätasainen, mutts todellinen epätasaisuus ja rosoinen kivikko alkoivat viimeisen tunnin aikana, joka vastasi enemmän oikeaa kiipeämistä kuin patikointia. Alastulokaan ei ollut helppo, kun sai pelätä välillä henkensä puolesta. Kuvittele itsesi väsyneenä ja hengästyneenä kiipeilemään isojen kivien yli jyrkässä mäessä ja hyppimään liukkailla kivillä, jotka osoittautuvat irtokiviksi... Tästä johtuen matkan varrelta mulla on vaan uhan muutama kuva kamerassa, koska kamera ei olkut ekana tuolla mielessä.
Ylipäätään musta on hassua, että Ausseissa jokaisen national parkin ja hikingin yhteydessä painotettiin miten reissuun ei saa lähteä missään nimessä yksin. Täällä käsketään vaan ilmoittaa jollekin suunnitelmat, jotta apua osataan hälyttää jos sua ei kuulu kotiin. En tiedä johtuuko tämä siitä, että täältä puuttuu myrkylliset käärmeet ja hämähäkit vai mistä, mutta tosi monet ihmiset tekevät täällä hiking trackeja itsekseen vailla huolta. Eräskin aussi kertoi tehneensä täällä kaikki kävelyt itsekseen, ja kävelyistä kolme oli ollut kolmen päivän mittaisia ja hän ei ollut nähnyt edes matkan varrella ketään muuta. Wow. Uusi-Seelanti on tuntunut ihan tosi turvalliselta ja kertaakaan en ole pelännyt luonnossa tai kaupungilla kävellessä ja mm. hiking-trackitkin on merkattu aina sen verran hyvin, ettei eksymistäkään ole tarvinnut pelätä.
Matkan varrella tapasin kolme miestä, jotka JUOKSIVAT koko matkan ylös ja alas. Treenasivat kuulemma johonkin ultrajuoksuun. Lisäksi huipulla juttelin n. 70v miehen kanssa, joka oli ollut täällä kolme kuukautta ja viettänyt aikansa tehden vaelluksia, joiden pituus on vaihdellut puolesta päivästä viiteen päivään. Hänellä oli vielä kuukausi aikaa ja monta vaellusta listalla. Lisäksi sain kahdelta singaporelaiselta mieheltä runsaasti ruokavinkkejä Singaporen stoppia varten, mutta ravintoloiden ja katukeittiöiden nimet tulivat sitä tahtia, että varmaan yksikään ei jäänyt mun päähän.
Jätskikuva on muuten patikoinnin jälkeisestä palkintojätskistä. NZ-jätski on ihan superhyvää! Samoin kuin näiden suklaa.
Tämän tarinan opetus on, että aina hinta ei korreloi kokemusta! Mun mielestäa ainakin ilmainen monen tunnin kävely hakkasi vajaan parin sadan dollarin päiväretken.
Terveisiä Mt. Cookin kylästä. Vietän täällä muutaman päivän patikoiden (miten hiking pitää suomentaa? Kävely, vaellus, patikointi?) ja luonnosta nauttien. Tää on taas täysin erilainen paikka Queenstowniin verrattuna.
Kivaa sunnuntaita!
Hanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti