Taas on tapahtunut vaikka ja mitä sitten viime kirjoittelun ja varsinkin kilometrejä on taas kertynyt alle.
Mun on pitänyt monta kertaa tulla kirjottelemaan, mutta päivät ovat olleet täynnä ohjelmaa tai sitten olen tietoisesti halunnut olla tekemättä mitään, korkeintaan lukea kirjaa jossain pusikossa tai rannalla. Kun iltaisin on vihdoin saanut kokkailtua dinnerin ja vaihdeltua matkatarinoita muiden reissaajien kanssa, olen usein ollut niin väsynyt, että hyvät yöunet houkuttavat huomattavasti enemmän kuin tabletin näpyttely. Mutta eikös se niin ole, että kun on kivaa, kone unohtuu. Anyway mun täytyy sanoa, että oon kiitollinen kaikille niille, jotka enemmän ja vähemmän painostivat mua aloittamaan blogin, sillä oman henkilökohtasen matkapäiväkirjan lisänä tämä on aivan loistava tapa muistella kaikkea sitä, mitä onkaan tehnyt ja nähnyt. Ei mun muisti muuten riittäisi millään kuluneen melkein 10kk ajan kaikkiin tapahtumiin.
Alkupuheet kumminkin sikseen ja tässä päivitystä kuluneelta ajalta. Aikalailla reissun puolivälissä ollaan (apua, nyt jo!!) ja olen tippunut hyvän matkaa eteläsaarta alas sitten viime kirjoittaman.
Wellington, Uuden-Seelannin pääkaupunki, meni mulla vähän sumussa, sillä olin kipeenä. Pääosin hengailin hostellilla kirjan ja teekupin kanssa tai tutustuin kaupungin kahvilakulttuuriin. Jaksoin mä kumminkin vaellella kaupungilla, vierailla paljon kehutussa Te Papa -museossa (ihan must kaikille Wellingtonissa vieraileville! Isossa ja ilmasessa museossa sain huomaamattani kulutettua reilu pari tuntia) ja ajaa Wellingtonin 'maamerkillä', cable carilla, mäen päälle ihailemaan maisemia ja botanic gardenia.
Sitten oli 2,5viikon jälkeen aika vaihtaa saarta ja seilailin ferryllä Pictoniin, ja sieltä kohti Nelsonia, mun ekaa kohdetta eteläsaarella. Nelson on ihana pikkukaupunki, jossa oli suloinen tunnelma, huippu hostelli kivoine ihmisineen ja kauniit auringonnousut. Musta täällä on siisteintä se, että jokainen paikka on erilainen ja tuntuu kuin aina tulisi uuteen maahan tai maailmaan. Nelsonista tehtiin daytrip Abel Tasman National parkiin, jonka sanotaan olevan Uuden-Seelannin kaunein paikka. Olihan maisemat aivan huikeat, mutta en ehkä uskaltaisi sanoa kuitenkaan, että NZ:n kauneimmat. Päivä kului ensin n. 3h kajakoidessa (parasta!!!!) vuorten ja metsän keskellä ja sen jälkeen 13km kävellessä coastal trackia pitkin. Koko track on muistaakseni 50-60km, mutta water taxit ym. mahdollistavat pätkien tekemisen. Päivän aikana ehdin jo suunnitella kaikkea aina Nuuksion telttaretkistä Norjan vuonoilla vaelteluun. Ausseissa ja NZ musta on tullut enemmän ulkoilmaihminen ja koko ajan tekisi mieli vain erilaisille patikoinneille ja kajakkireissuille. Toivottavasti tää piirre säilyy, eikä musta tule sisällä viihtyvää sohvaperunaa, kun tulen takasin Suomeen.
Seuraavana kohteena mulla oli eteläsaaren länsirannikkoa alaspäin tultaessa Punakaiki. Olin aluksi ottanut stopin ihan vain siksi, että saisin breikin pitkään ajomatkaan ja näkisin samalla paikan kuuluisimman nähtävyydet, Pancake Rocksit ja blowholet. Vikana Nelsonin iltana juttelin brittimiehen kanssa hostellilla, ja hän kehui Punakaikia todella paljon ja sanoi paikan olleen sellainen kuin hän Uuden-Seelannin kuvittelikin olevan. Tämän miehen sanat olivat kyllä niin totta! Punakaiki oli aivan upea - hiljainen ja pieni paikka (paitsi ne pannarikivet, jotka oli täynnä turisteja, mutta se oli onneksi vähän kauempana ja monet jatkoivat iltapäivällä matkaa), jossa ei ollut kauppaa, turistikrääsää, kunnon mobiiliverkkoa tai isoja resorteja. Sen sijaan siellä oli toisella puolella meri isoine aaltoineen, jotka löivät rantakallioon, karun kaunis pitkä ranta, ja upea auringonlasku, ja toisella puolella vuoret ja metsä. Mun hostelli oli aivan ihana, vähän niin kuin kesämökki, ja sielläkään ei ollut täyttä. Oli ihanaa kerrankin kokkailla ilman jonottamista pannuille ja kattiloille ja aamulla nukkua pitkään, sillä herätyksenä ei toiminut kuuden ihmisen herätyskellot. Pancake Rocksien takia en ajaisi tuonne asti, vaikka ihan hienot nekin oli, mutta se rauha ja tunnelma oli aivan ihanaa ja ainutlaatuista. Ne Pancake Rocksit ovat siis kivimuodostelma, joka muodostuu ohuista pannareita muistuttavista kivikeoista ja high tiden aikaan siellä välissä suihkuaa vesi isojen aaltojen seurauksena.
Tuolla todella tajusin ihmisten hehkutuksen länsirannikon upeudesta. Suuret aallot lyövät vasten kalliota ja ympärillä on oikeestaan vaan metsää ja vuoria. Vaikka mua on väsyttänyt bussissa, oon pakottanut itteni pysymään hereillä, sillä ajaessa ne maisemat ovat ihan huikeat, kun bussi kiemurtelee pikkuteitä vuoren rinteillä. Ehdottomasti haluan joskus takaisin tänne ja voisin vaan ajella rauhalliseen tahtiin autolla länsirannikkoa pitkin. Nimenomaan autolla, niin voisi aina pysähtyä kuvailemaan parhaita paloja. Pidettiin myös pari kahvipaussia reitin aikana ja paikat, joissa pysähtyttiin, olivat myös aivan ihania pikkupaikkoja, joissa oli kaunis ranta. Ei sellainen Finnmatkojen matkaoppaasta bongattava paratiisiranta, mutta mun mielestä ehkä jopa kivempi. Jos muistan oikein niin west coastilla asuu vain 1% Uuden-Seelannin väestöstä.
Tänään saavuin Franz Josefin kylään ja tuntuu ihan kuin olisi saapunut Lappiin. Ei täällä lunta ole, mutta samanlainen tunnelma ravintoloineen, majotuksineen, kauppoineen ja vuorineen. Franz Josef on tukikohta Franz Josef Glaciereille ja mullakin on huomenna ohjelmassa vähän extremempää menoa, kunhan vaan sää pysyy selkeänä. Siitä lisää sitten myöhemmin.
Ainiin, tänään on ollut ihan ihmepäivä. Bussissa mietin vaikka kuinka pitkään sitä, miltä meidän kodin lähin k-market näyttää sisältä. Sen lisäksi ei ollut kaukana, että olisin puhjennut kyyneliin, kun vessassa oli sellanen käden heilautuksella toimiva paperihomma. Siis kun heilautat kättä, niin kone kelaa paperia ulos. Niitä en Ausseissa nähnyt missään, ja jotenkin se masiina symboloi kotia. Lisäksi, NZ:n länsirannikon pikkupaikassa, Hokitikassa, oli takeaway-kahveissa Huhtamäen kannet! Niitä oli Ausseissakin aina siellä täällä, mutta nyt yllätyin kyllä todella. Pakko olla hyvät, että kansia on tänne asti roudattu.
Noniin jos jättäisin romaanin tähän tältä erää. Mulla menee edelleen tosi hyvin täällä, oon tavannut ihania ihmisiä, kokenut paljon ja ollut onnellinen ja jotenkin tosi vapaa. Oon salaa onnellinen myös siitä, että ilmat on viilenneet, 10-20astetta päivisin, joten saan käyttää fleeceä. Tosin mun rusketus karisee vauhdilla ja Suomeen palatessa oon varmaan ihan lakana taas...
Nyt meen nauttimaan hostellin tarjoamasta dinneristä ja sitten muutaman teekupin jälkeen nukkumaan ennen huomisia aktiviteetteja. Kuullaan taas matkan varrelta! Täältä mun matka kuitenkin jatkuu kohti Wanakaa, Milford Soundia ja Queenstownia, jossa olisi tarkoitus seikkailla Ellin, Sinin ja Haleyn kanssa, ennen kuin jatkan taas itsekseni reissailua eteläsaarta ylöspäin.
Hanna
Ps. Kiitos kaikille, jotka laittavat viestiä ja vastailevat mun viesteihin, vaikka olenkin täällä kaukana. Ihan sama, onko vastaukseen käytetty kaksi sekuntia vai saanko puolen tunnin edestä ääniviestejä, mutta viestit ja vastaaminen lämmittää mieltä kovasti!!
Pps. Anteeksi, että samat kuvat pyörivät täällä, instagramissa (hhannaep) ja Facebookissa. Mulla on suurin osa kuvista kamerassa, joten saatte nauttia joka paikassa vaan näistä puhelinkuvista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti