Last one from NZ - Kaikoura & CHC

Moikka ja terkut Christchurchin lentokentältä! Kello on 5.30 ja nuokun täällä flat white -kahvini kanssa venaillen puolen tunnin päästä alkavaa boardingia. Eilen illalla pakkasin rinkkani vikaa kertaa ja aamulla airport shuttle tuli hakemaan 3.55... Palataan vielä hetkeksi (hehheh kuulokkeista soi juuri Younghearted - Vielä hetkeksi ja biisin kohta 'jäämään vielä hetkeksi' tuli täsmälleen samaan aikaan kun kirjotin ton) mun vikoihin hetkiin Uudessa-Seelannissa.

Viimeinen kohde mun reissussa oli Christchurch, eteläsaaren itärannikolla sijaitseva kaupunki. Tuntui niin hassulta, mutta samalla myös kivalta, olla pitkästä aikaa ihan oikeassa kaupungissa. Aloin ekana iltana miettiä, että onko missään mun käymässä paikassa eteläsaarella ollut kävelijöille liikennevaloja ennen Christchurchia? Mulla ei ole aavistustakaan ja uskon, ettei ainakaan omalle kohdalle ole pahemmin osunut, sillä valojen vaihtumisen odottelu oli niin kummallista. Christchurch koki v. 2011 helmikuussa suuret maanjäristykset, joiden tuho näkyy yhä selkeästi kaupungissa. Kirkoista ja muista vanhoista rakennuksista puuttuu seiniä ja kattoja ja restaurointia on käynnissä joka puolella. kuulemma täällä on asuinalueita, jotak ovat paljon pahemmin tuhoutuneita, mutta en tällä kertaa lähtenyt sinne asti. Tämän kaiken vastapainona Christchurchissa on mieletön määrä taidetta  ja graffitteja ilahduttamassa katukuvaa. Kaduilla oli isoja tanssimattoja, aurinkoenergiaa käyttäviä latauspisteitä elektroniikalle, värikkäitä taidolla tehtyjä graffitteja ja infotailuja kertomassa maanjäristyksen tuhoista. Ehkä juuri tämän kontrastin takia Christchurch oli musta tosi mielenkiintoinen kaupunki, vaikka tuho onkin todella surullinen näky. Pienempiä maanjäristyksiä kaupungissa on jatkuvasti, tänäkin vuonna niitä on ollut jo pari.

Christchurchissa mulla oli kaksi päivää aikaa, ja vaikka olin etukäteen lukenut, miten tuolla ei ole mitään tekemistä, mä viihdyin hyvin. Suurimman osan ajasta kävelin ympäriinsä tutkien kaikkea katutaidetta ja graffitteja. Suurimman vaikutuksen muhun teki "185 empty chairs" -installaatio, joka kuvaa maanjäristyksen vaatimia 185 uhria. Teoksen tuolit koostuivat kaikesta vauvan kopasta pyörätuoliin, ja kaikki tuolit on käsin maalattu. 

Tein myös daytripin Kaikouraan, joka sijaitsee 2,5h pohjoiseen Christchurchista. Kaikoura on aivan ihana pieni kylä itärannikolla. Tuolla aaltojen iskiessä rantaan tuli hetkeksi olo kuin olisi ollut Australian itärannikolla. Okei asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että pääsin käyttämään shortseja ja t-paitaa ekaa kertaa sitten Abel Tasmanin. NZ:n länsirannikolla samanlaista fiilistä ei ole tullut, sillä rannikot ovat täysin erilaisia - länsi on jotenkin karumpi. Kaikoura on tunnettu valaista, delfiineistä ja hylkeistä ja tuolla järjestetäänkin erilaisia boat trippejä ja jopa delfiini- ja hyljeuinteja, jotka tosin on mun mielestä vähän kyseenalaisia eläinten hyvinvoinnin kannalta.

Anyway mun päivän pääaktiviteetti oli paljon kehuttu n. 3,5h Kaikoura Peninsula walk, jotka kiemurtelee pitkin upeita rantakallioita ja matkalla olisi mahdollisuus spottailla hylkeitä. Hylkeitä ja delfiinejä oon nähnyt muutamaan otteeseen Uudessa-Seelannissa aiemminkin samoin kuin valaita ja delfiinejä Ausseissa, mutta ei noihin otuksiin ihan heti kyllästy. Tämä kävely pääsi kyllä kärkisijoille kivoimpien kävelyiden listalla heti Roys Peakin ja Ben Lomondin jälkeen

Kävelyn alkupuolella oli seal colony, jossa oli kerrottu olevan paljon hylkeitä. No... Siellä oli kolme hyljettä n. 200m päässä ja rantakalliolla yksi raukka, joka oli ympäröity yhden turistibussin väellä n. 0,5m etäisyydeltä. Ohjeethan käskevät jättää hylkeet rauhaan, ja antaa heille 10m etäisyys, mutta kun hylkeen kanssa otetut selfiet ovat niin tärkeitä. Yksi turisteista astui melkein hylkeenevän (onko se evä??) päälle, jonka seurauksena hylje selvästi ärsyyntyi ja nousi pystympään. Ajattelin tämän pelästyttäneen turistit, mutta ei, joukko puhkesi aplodeihin ja tämä melkein päälleastunut kumarteli muille. Nyt saataisiin parempia selfieitä hei.

Jätin turistiryhmän ja jatkoin kävelyä. Upeiden maisemien lisäksi pääsin nauttimaan n. 20-30 hylkeen seurasta täysin rauhassa, sillä paikka oli vähän syrjässä pääpolulta. Hylkeenpoikasia ei täällä ollut, mutta oli noi täysikasvuisetkin aika ihania. Lähistöllä sijaitsee vesiputoukset, jossa voi spottailla hylkeenpoikasia. Mä en kuitenkaan saanut ihan selkoa, että missä tämä sijaitsee, kun Google maps sanoi 20km ja infotaulu 1,6km. Jätin hylkeenpoikaset ja parkkeerasin sen sijaan rannalle fish&chipsien (kalana blue cod) kanssa ja piti tota NZ:n lemon&paeroaakin maistaa!

---

Näihin maisemiin päättyi mun kuuden viikon reissu halki Uuden-Seelannin. Upea reissu kaikin puolin ja en voi olla kuin mielettömän ylpeä, että olen itse hoitanut, suunnitellut, varannut ja ottanut selvää kaikesta, mitä tänä aikana on tapahtunut. Kuusi viikkoa oli mulle tällä erää sopiva aika Uuteen-Seelantiin. Toki tuolla olisi riittänyt nähtävää ja koettavaa kuukausiksi, mutta budjettikin tulee valitettavasti vastaan, sillä NZ ei ole halpa maa. Myös jos budjetti olisi ollut pohjaton, olisin vuokrannut auton, mutta itsekseen reissussa olleena se olisi tullut bensoineen ja vakuutuksineen älyttömän kalliiksi. Toisaalta bussissa sain usein kaikenlaista yleistä tietoa ja nippelifaktoja bussikuskilta. Uudessa-Seelannissa ihmiset reissaa ympäriinsä busseilla, autoilla, asuntoautoilla, pakettiautoilla, pyörillä, mpottoripyörillä, liftaten ja jopa kävellen.

Uusi-Seelanti tuntui jotenkin heti tosi kotoisalta ja omalta paikalta. Voisin hyvin kuvitella palaavani tänne myöhemmin, sillä viihdyin ihan älyttömän hyvin. Kaikista 13 majoituspaikasta tykkäsin ihan tosi paljon yhtä lukuunottamatta. Mä teen aikamoista pohjatutkimusta ennen hostellien varausta, joten ihan tuurilla ei menty, mutta arvostelut ja kuvatkin voivat joskus pettää. (Ja tähän väliin muutamille teille, jotka olette ihmetelleet, että miksi majoitun hostellissa enkä hotellissa... Ensiksikin esim. mun Christchurchin hostelli huippupaikalla $36/yö, viereinen hotelli n.$170/yö. Toiseksi, kuinka yksinäiseksi tuntisinkaan itseni kyhjöttäessäni omassa huoneessa hotellissa, kun nyt olen voinut jakaa aamupalahetket, matkavinkit, lautapelit, leffaillat ja keskustelut muiden vieraiden kanssa. Hostelli ei myöskään tarkoita köyhien likaista majoitusta. Mun kaikki hostellit ovat olleet ehdottoman siistejä ja kaikki asiat loppuun asti mietittyjä. Joo, kukaan ei vaihda mun pyyhettä, mulla pitää jopa olla oma pyyhe, ja jaan kylppärin samoin kuin huoneen tuntemattomien ihmisten kanssa, joihin menee välillä hermot ja joudun itse kokkaamaan aamiaiseni (hyvin varustelluissa keittiöissä), ellen lähde ulos syömään. Suurin osa vieraista on 20-30v nuoria, mutta mukaan mahtuu myös keski-ikäisiä pariskuntia ja varakkaita eläkeläisiä Kertaakaan en ole edes harkinnut hotellia, tää on ollut hyvä just näin.)

Kertaakaan en ole tuntenut itseäni yksinäiseksi, jos Mt Cookin muutamaa päivää ei lasketa mukaan. Viihdyn todella hyvin itsekseni, mutta lähes poikkeuksetta joka päivä on ollut kunnon juttutuokioita muiden hostellivieraiden, samaa walkia tekevien tai vaikka samassa kahvilassa istuvien ihmisten kanssa. Olen oppinut taas niin paljon lisää itsestäni, muista ihmisistä ja maailmasta. Olen kuullut mielettömiä elämäntarinoita ja matkajuttuja, saanut korvaamattomia elämänviisauksia ja piristystä ja neuvoja tarpeen vaatiessa.Vaikka monien ihmisten kanssa olen viettänyt vain joitain tunteja tai muutamia päiviä ja en välttämättä edes tiedä henkilön koko nimeä, on kohtaamiset silti olleet avartavia ja olen saattanut jäädä kaipaamaan ihmistä myöhemmin.

Olen saanut oikoa vääriä olettamuksia Suomesta ja kertoa kymmeniä kertoja Suomen koulutusjärjestelmästä, ilmaisesta yliopistosta ja meidän laajasta kielitaidosta. Joka ikinen ihminen parikymppisestä miehestä seittemänkymppiseen rouvaan on ollut hämmästynyt. Sanonta, että kotia alkaa arvostaa ihan eri tavalla matkaillessa, pitää todellakin paikkansa. Olen aina tykännyt Suomesta, mutta tietynlainen arvostus täällä on kasvanut kotimaata kohtaan.

Ehkä lempparein matkanpätkä oli Nelson-Abel Tasman-Punakaiki-Franz Josef-Wanaka-Queenstown. Tolla akselilla mulla oli tosi hyvä määrä aikaa, hyvät säät, mielenkiintoset kohteet, ihanat hostellit ja tapasin huipuimmat ihmiset. Huikeimpia kokemuksia olivat Rotoruan Maori-ilta, Roys Peak & Ben Lomond -hiket, Franz Josefin jäätikköretki ja Punakaikin rauha.


Kiitos Uusi-Seelanti! Until next time!

Nyt koneeseen ja koneennokka kohti Sydneyä, jossa mulla on pari päivää aikaa sanoa kaupungille heipat ja pakata kaikki kamat kasaan. Reissu on ollut aivan ihana, mutta kiva mennä takaisin Sydneyynkin, sinne kun on ollut jo ikävä

Hanna

Mt. Cook & Lake Tekapo

Heipat Lake Tekapon rannalta,

Viime sunnuntaina oli aika lähteä aivan ihanasta Queenstownin hostellista ja kivasta kaupungista muutenkin. Seuraavana etappina mulla oli Mt. Cookin kylä, joka sijaitsee Uuden-Seelannin korkeimman vuoren, Mt. Cookin, juurella. Kylä on todella pieni, muutamia majoituksia, info, joitain asuntoja, koulu ja muutama ravintola, joista vissiin kaikki paitsi yksi tai kaksi oli hotellien yhteydessä. Mt. Cookin kylä oli todella kauniilla paikalla, sillä joka puolella kohosi jylhiä vuoria. Vietin päiviä pääosin erilaisia hiking trackeja tehden. Mukaan mahtui mm. 2000 porrasta sisältänyt killeritrack, mutta myös yksi NZ:n suosituimmista lyhyistä helpoista reiteistä, jonka seurauksena reitti oli kansoitettu omakuvakepeillä, parin (kymmenen) tonnin laukuilla, isoilla turistiryhmillä ja jopa korkkareilla... Mun Mt. Cookin hostelli on ollut ainoa tähän mennessä olleesta 12 majoituspaikasta, johon olen pettynyt. Tosin tämä johtuu suurilta osin muista reissaajista, ja heidän tavoistaan ja kulttuuristaan kuin itse hostellista. 

Kolmen Mt. Cook -yön jälkeen mun matka jatkui Lake Tekapon rannalle. Lake Tekapo on UPEA! Veden väri on valosta riippuen sinertävän turkoosia tai kauniin vihertävän turkoosia ja vesi on ihan superkirkasta. Tekapossa asuu vakituisesti n.300 ihmistä, joten pikkupaikka tämäkin. Täällä on tosin sentään ruokakauppa. Koska täällä on öisin todellakin pimeää, kun ei ole miljoonia valoja, ja saasteitakaan ei ole, täällä on aivan mieletön tähtitaivas. Joka ilta oon dinnerin jälkeen vuorautunut vaatekerroksiin ja mennyt ulos ihailemaan taivasta. Muuten mun päivät ovat sisältäneet auringonnousuja ja -laskuja, hiking trackin vuoren/mäen päälle ihailemaan maisemia ja syömään superia porkkanakakkua, rannalla istuskelua, ympäriinsä kävelyä js luistelua! Tekapon tekojään oli tarkotus aueta vasta huomenna, mutta instagramista löysin tiedon, että kaiken ollessa valmista etuajassa he aukaisivatkin paikan jo tänään. Jää oli kauniilla paikalla järven rannalla ja vuorten juurella, ja koska etukäteen aukeamisesta oli ilmotus vain instagramissa, sain olla jäällä aikalailla omassa rauhassa, parasta! Kyseenalaiset lätkäluistimien tavoin teroitetut taitovuokraluistimet aiheuttivat aluksi kauhua, mutta vähän aikaa kaarteltuani uskalsi jo taaksepäinkin luistella ja jotain pieniä kikkailuja tehdä. Iltapäivällä mun oli tarkoitus vuokrata pyörä ja ajaa järven rantaa pitkin, mutta mun jalat on kaiken urheilemisen jälkeen vähän toista mieltä, joten kävin ostamassa minttusuklaakeksejä ja illalla menen Tekapo Springsin hot poolseille nauttimaan kuumasta allasvedestä ja kylmästä vuoristoilmasta. 

Täällä öisin lämpötila tippuu nollaan ja päivisin vuorostaan kohoaa kahdenkympin tienoille, joten vaatteiden kanssa on aina vähän ongelmia... Ja tosiaan ihan syksyvibat täällä, hassua, kun talvi ei tulekaan seuraavaksi, vaan matka käy Sydneyn vähän lämpösemmän syksyn ja Singaporen +35 asteen kautta Suomen, toivottavasti kauniiseen ja kuivaan, kevääseen.

Huomenna puolilta päivin hyppään bussin kyytiin kohti Christchurchia, joka on ihan kunnon kaupunki satoine tuhansine ihmisineen. Christchurch on mun Uuden-Seelannin viimeinen kohde. Sieltä teen päiväretken Kaikouraan tai Akaroaan, mutta muuten mun Uuden-Seelannin reissu alkaa olla paketissa... 

Nyt jatkan Singaporen reissusuunnitelman parissa. Tässä aurinkotuolissa turkoosin järven rannalla homma tosin hoituu varsin näppärästi.

Hanna

Queenstown part 2 & Milford Sound

Heippa,

Jatkoa pukkaa saman tien, sillä kun aurinko laskee jo varttia yli kuusi, jää hostellille hurjasti aikaa ennen kuin nukkumatti kutsuu. 

Queenstowniin mun ainoa suunnitelma ennen sinne saapumista oli tehdä daytrip Milford Soundiin. Milford Sound on varmaan yksi Uuden-Seelannin eniten hypetetyimmistä ja ylistetyimmistä paikoista. Milford Sound on suuri vuono, joka on täysin luonnon tilassa. Paikkaa pääsee parhaiten tutkimaan muutaman tunnin cruisella tai useamman päivän patikoinnilla. Milford Sound on Unescon maailmanperintölistalla, ja paikkaa on myös kehuttu maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Ollakseni nyt täysin rehellinen mä en ymmärrä paikan hypetystä. Muhun suuremman vaikutuksen teki 4h ajomatka sinne ja pysähykset matkalla kuin itse matkan kohde. Reissu ei tosiaan ole mikään halpa ja käytin matkaan koko päivän, joten odotin jotain aivan upeaa. Onhan Milford Sound todella kaunis, mutta mun mielestä äärimmäisen ylihypetetty. 

Milford Sound sijaitsee Fjordlandin National Parkissa, joka on maailman kosteimpia paikkoja. Vuotuinen sademäärä oli muistaakseni 7,5metriä ja välillä on satanut puolikin metriä päivässä. Tämän vuoksi on ihan ymmärrettävää, että Milford Soundilla sataa 180 päivää vuodessa. Olin todella onnekas sään kanssa jälleen kerran, sillä mun valitsemana päivänä taivaalla oli muutama valkoinen pilvenhattara, mutta muuten aurinko paistoi täydeltä terältä. Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä mä nautin suurten vuorten keskellä lipumisesta, hylkeiden ihmettelystä, kymmenistä vesiputouksista ja auringosta mutta olen varma, että rahalle olisi ollut parempikin kohde tai ainakin vuono olisi näyttänyt ylhäältä päin paremmalta.

Toisaalta, jos en olisi tuonne mennyt, olisin jäänyt sitä katumaan. Ehkä mä olen nähnyt liikaa hienoja juttuja tai jotain, mutta toisaalta ei reissulla kaikki voi sykähdyttää. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen pettymys (enkä ole muuten ainoa paikkaan pettynyt), joten annettakoon se anteeksi. Ja tämäkin pettymys johtuu suurelta osin ylihypetyksestä.

Seuraavana päivänä tekemääni Ben Lomond -hikea samannimisen vuoren huipulle sen sijaan voidaan pitää maailman kahdeksantena ihmeenä. Kahdestakin syystä. 

1. Maisemat 1748m korkeudesta olivat U P E A T (kuvitelkaa nämä postauksen iPhone 4S -laatuiset kuvat kymmenen kertaa upeampina). Olisin voinut viettää huipulla monta tuntia vaan ihaillen maisemia. Ihan muutama ihminen vain huipulla, ainoat äänet ovat tuulen ujellus ja kirkkaan sään ansiosta tuolta näki kauas.

2.  Mä selvisin maailman pahimmasta killer-walkista ylös! Meinasin jäädä 1,5h alempana sijaitsevalle tasanteelle, mutta käskin itteni tahdonvoimalla ylös asti. Ja onneksi käskin! Olin saanut etukäteen muutamat varoitukset reitin epätasaisuudesta ja rankkuudesta ja kun kerroin päivän suunnitelmiani aamupalapöydässä, sain tsemppitoivotuksia, koska niitä kuulemma tarvittaisiin. Reitin alkupuoliskolla jo kävi selväksi, että matka on epätasainen, mutts todellinen epätasaisuus ja rosoinen kivikko alkoivat viimeisen tunnin aikana, joka vastasi enemmän oikeaa kiipeämistä kuin patikointia. Alastulokaan ei ollut helppo, kun sai pelätä välillä henkensä puolesta. Kuvittele itsesi väsyneenä ja hengästyneenä kiipeilemään isojen kivien yli jyrkässä mäessä ja hyppimään liukkailla kivillä, jotka osoittautuvat irtokiviksi... Tästä johtuen matkan varrelta mulla on vaan uhan muutama kuva kamerassa, koska kamera ei olkut ekana tuolla mielessä.

Ylipäätään musta on hassua, että Ausseissa jokaisen national parkin ja hikingin yhteydessä painotettiin miten reissuun ei saa lähteä missään nimessä yksin. Täällä käsketään vaan ilmoittaa jollekin suunnitelmat, jotta apua osataan hälyttää jos sua ei kuulu kotiin. En tiedä johtuuko tämä siitä, että täältä puuttuu myrkylliset käärmeet ja hämähäkit vai mistä, mutta tosi monet ihmiset tekevät täällä hiking trackeja itsekseen vailla huolta. Eräskin aussi kertoi tehneensä täällä kaikki kävelyt itsekseen, ja kävelyistä kolme oli ollut kolmen päivän mittaisia ja hän ei ollut nähnyt edes matkan varrella ketään muuta. Wow. Uusi-Seelanti on tuntunut ihan tosi turvalliselta ja kertaakaan en ole pelännyt luonnossa tai kaupungilla kävellessä ja mm. hiking-trackitkin on merkattu aina sen verran hyvin, ettei eksymistäkään ole tarvinnut pelätä.

Matkan varrella tapasin kolme miestä, jotka JUOKSIVAT koko matkan ylös ja alas. Treenasivat kuulemma johonkin ultrajuoksuun. Lisäksi huipulla juttelin n. 70v miehen kanssa, joka oli ollut täällä kolme kuukautta ja viettänyt aikansa tehden vaelluksia, joiden pituus on vaihdellut puolesta päivästä viiteen päivään. Hänellä oli vielä kuukausi aikaa ja monta vaellusta listalla. Lisäksi sain kahdelta singaporelaiselta mieheltä runsaasti ruokavinkkejä Singaporen stoppia varten, mutta ravintoloiden ja katukeittiöiden nimet tulivat sitä tahtia, että varmaan yksikään ei jäänyt mun päähän.

Jätskikuva on muuten patikoinnin jälkeisestä palkintojätskistä. NZ-jätski on ihan superhyvää! Samoin kuin näiden suklaa.

Tämän tarinan opetus on, että aina hinta ei korreloi kokemusta! Mun mielestäa ainakin ilmainen monen tunnin kävely hakkasi vajaan parin sadan dollarin päiväretken.

Terveisiä Mt. Cookin kylästä. Vietän täällä muutaman päivän patikoiden (miten hiking pitää suomentaa? Kävely, vaellus, patikointi?) ja luonnosta nauttien. Tää on taas täysin erilainen paikka Queenstowniin verrattuna.

Kivaa sunnuntaita!

Hanna

Queenstown part 1

Kia Ora,

Jaan Queenstownin stopin kahteen osaan, koska en jaksa kirjoittaa kilometripostausta nyt, mutten myöskään jättää kaikkea roikkumaan. Queenstownissa vietin yhteensä kuusi yötä ja huomenna aamulla matka jatkuu kohti Mt Cookia. Vaikka varmaan jokainen, joka Uudesta-Seelannista on kuullut, tietää Queenstownin, kaupunki ei silti ole todellakaan isoimmasta päästä Uudessa-Seelannissa. N. 20 000 asukkaallaan kaupunki on sijalla kakskyt jotain, olikohan 29? Queenstownilla on kuitenkin international airport ja Australiastakin tänne pääsee Sydneystä, Brisbanesta, Melbournesta ja Gold Coastilta ja kaupunki on yksi suosituimmista, ellei suosituin kohde NZ:ssä. Syy tälle löytyy varmasti paikan keskeisestä sijainnista eteläsaarella sekä valtavasta aktiviteettien kirjosta. Queenstownissa voit hypätä benjin, harrastaa skydivingiä tai paraglidingia, lähteä järviristeilylle tai jet boat -ajelulle, vierailla maatiloilla, keinua jättimäisessä keinussa kanjonissa, ratsastaa hevosilla rannalla, kiipeillä vuorilla, harrastaa mountain bikingia, syödä ravintoloissa, vierailla yöelämässä, meloa, kävellä, pyöräillä, suppailla, luistella (jäähalli oli kiinni...), lasketella ja tehdä useita daytrippejä esim. Milford Soundille ja Wanakaan. Paikka on tunnettu extreme-juttujen keskuksena ja vähän joka toisella vastaantulevalla onkin benjistä todisteena lippis tai skydiving-paita. Mä jätin extremet jutut väliin, rohkeutta lentokoneesta hyppäämiseen ei ole vielä tarpeeksi. Tän kaiken perusteella voisi kuvitella, että paikka on ihan turistirysä, mutta ainakin mäin syksyllä tämä ei tunnu lomakohteelta. Tietty katukuvassa on turisteja ja backpackereita, mutta sisäänheittäjät ym. puuttuvat, joten täällä on ihan rento fiilis.

Mun Queenstownin vierailulle kuului sen sijaan ekana päivänä aamupäiväreissu kauniiseen Arrowtowniin, joka vastaa ehkä vähän Porvoota, mutta on pienempi. Kauniita vanhoja rakennuksia, luontoa, kävelyitä ja ihania kahviloita. Täydellinen paikka tällaiselle haahuilijalle ja haaveilijalle. Ellin sanoin oon hyvä tuhlaamaan aikaa ja mua ei tosiaan haittaa istua kahvilassa kahvikupin ääressä paria tuntia ja kirjotella päiväkirjaa samalla.

Kiipesin myös Queenstown-hillille, josta oli kauniit maisemat. Kävely oli ihanan helppo vuoriin verrattuna, vaikka kyllä tossakin kavutessa tuli ihan lämmin ja hengästyi. Käveleskelin rannalla ja metsässä, söin parasta NZ-jäätelöä, vietin yhden sadepäivän hyvällä omatunnolla sisällä suunnitellen, pyykäten ja leffoja katellen, tutustuin ihaniin ihmisiin, törmäsin hostellissa suomalaisiin, jotka olivat, yllätys yllätys, Oulusta (n. 80% Ausseissa ja NZ:ssä mun tapaamista suomalaisista on oululaisia!!), treffasin pitkästä aikaa Siniä, Elliä ja Haleya, jotka saapu viikon reissulle tänne (parasta!!) ja käytiin Queenstownin kuuluisilla Fergburgereilla (supersuosittu paikka, josta saa tosi hyviä burgereita. Kuuleman mukaan tunnin jonotus ei ole aivan ehdoton ei, mutta onneksi me selvittiin n. puolessa tunnissa.

On ollut myös hauska huomata, miten samoihin reissailijoihin törmää uudestaan eri kaupungeissa. Okei, monilla on saman suuntainen kierros täällä, mutta silti! Yhteenkin saksalaiseen tyttöön olen törmännyt kolmessa kaupungissa ja kahdessa näistä oltiin vielä samassa hostellissa ja huoneessakin. Myös täällä Queenstownissa yksi samassa dormissa ollut mua vähän vanhempi jenkkimies lähti ekan yön jälkeen kolmen päivän hikingille ja näiden kolmen päivän jälkeen päädyttiin samalle päiväreissulle Milford Soundiin juttelemaan mm. Aussien ja NZ:n eroista ja tulevaisuuden työnäkymistä.

Jatkan Queenstownin vikoista päivistä pian, niihin nimittäin kuului mm. yksi pienoinen pettymys ja yksi upea kokemus.

Niin jännää, että olen ollut täällä kuukauden jo, aika lentää niin älyttömän nopeeta, mutta missään paikassa ei kyllä onneksi ole tullut kiire. Välillä varsin vaihtelevista säistä huolimatta olen ehtinyt tehdä kaiken haluamani juoksematta paikasta toiseen. Olen rauhassa ehtinyt tutustua paikkoihin kunnolla, mutta tylsääkään ei ole ehtinyt tulla. Mulle tää pidempi matkailu yhessä maassa on henkilökohtasesti sopinut älyttömän hyvin, sillä tiedän, että jos juoksisin maan läpi niin mulle jäisi olo, etten nähnyt mitään kunnolla ja mun olisi palattava pian takaisin. Kyllä mulle nytkin jää monia paikkoja näkemättä, sillä muiden reissujuttuja kuunnellessa koko ajan löytyy uusia ihania paikkoja. Ihan huikea kokemus ollut tähän asti ja kaikki on mennyt tosi hyvin, vaikka kyseessä on tosiaan mun eka reissu yksin ulkomailla haha. Vaikka mun aluksi piti reissata seurassa, olen loppujen lopuksi tosi onnellinen, että päädyon reissuun yksin - vapaus valita ja vastuu itsestä. Kadun ainoastaan, etten ottanut pipoa, enempää pitkähihasia tai kunnon villajuttuja mukaan. Olisin myös mainiosti pärjännyt yksillä shortseilla kolmien sijaan... Mutta nää on vain pikkujuttuja.

Uusi-Seelanti tuntuu myös jollain tapaa ihan mun paikalta, en osaa selittää, mutta täällä ihmisen on hyvä olla. Ja kaikille teille, jotka olette luulleet, että Australia ja Uusi-Seelanti ovat samanlaisia, niin ei ei ei. Kyseessä on kaksi täysin erilaista maata, joilla on omat kulttuurit, eläimistö ja kasvisto, aksentti ja paljon muita. Tän näkee ihan backpackereiden käytöksessäkin. Ausseihin mennään bilettämäön ja nauttimaan rantaelämästä (tai outbackista) ja NZ:ssa ihmiset haluavat oikeasti nähdä ja seikkailla luonnossa. Uudessa-Seelannissa mä oon nukkunut hostelleissa niin paljon paremmin, koska ainakin mun valitsemista puuttuu ne aamulls neljän jälkeen sisään kolistelevat ja keskellä yötä huoneessa bilettävät. Ja teille, jotka kysytte, kumpi on kivempi, niin en osaa millään vastata. Australia tulee aina olemaan mulle rakas paikka, jossa olen tavannut mielttömiä ihmisiä, elänyt 9kk, rakentanut elämää ja tuntenut olevani kotona. Uudesta Seelannista mulla on kokemusta vain reissaamisen kannalta. Täällä on ihan mielettömiä maisemia ja rakastan tätä rauhaa. Molemmat paikat ovat huikeita.

Nyt nukkumaan, hyvää viikonloppua!

Hanna

Wanaka was wonderful

Hello,

Franz Josefin jälkeen mun matka jatkui Wanakaan, jossa vietin 4,5 päivää. Wanaka ei ole iso paikka, asukkaita n. 9000, mutta todella kaunis kylä järven rannalla ja vuorten keskellä. Nyt kun saavuin Queenstowniin, jossa on 20 000 asukasta, lentokoneet lentää yli ja kauppoja löytyy joka lähtöön (paitsi halpa ruokakauppa keskustan alueella) oon ihan kuin maalaisyyttö kaupungissa. Jotenkin kuluneet kaksi viikkoa pikkupaikoissa luonnon keskellä olleena saa tämänkin paikan tuntumaan isolta, vaikkeihan tämä asukasmäärä ihan päätä huimaa.

Wanaka osoittautui aivan ihanaksi paikaksi tervehtyä pitkään jatkuneesta flunssasta ja vain nauttia olosta, joten vietin suurimman osan ajasta rannalla istuskellen ja lukien, kävellen järven rantaa ja nukkuen hyvin. Täytyihän 'that Wanaka tree' käydä myös tsekkailemassa. Kyseessä on ainakin NZ:n kuvatuin puu, joka siis kasvaa keskellä järveä. Onhan se aika upea näky varsinkin, kun järvi on peilityyni (ja mulla akku loppu puhelimesta), mutta ei mikään Uuden-Seelannin top5-nähtävyys. Tähän väliin voin muuten sanoa, että ei taaskaan mennyt ihan suunnitelmien mikaan mun kävelyt. Valmistauduin kävelemään ton puun luokse 10km, mutta lopputuloksena matkaa oli ehkä kilometri... No, mielummin näin päin. 

Sääkin parani ennusteista ja säästyin pahemmilta sateilta. Vikana päivänä olo alkoi olla jo parempaan päin ja aurinkokin paistoi kirkkaalta taivaalta, joten hyppäsin vuokrapyörän selkään ja ajoin 5km Mt Royn juurelle. Siitä alkoi sitten armoton kipuaminen kohti 1578m korkeudessa sijaitsevaa huippua. Matkan varrella olin ihan varma, että saan kaikki mahdolliset jälkitaudit flunssasta ja luovuttaminenkin kävi mielessä, kun yksi porukka mun takaa jätti matkan kesken puolen tunnin jälkeen.

Voittajana kuitenkin huipulle ja maisemat oli aivan huikeat!!! Ei puhelimen kuvat taaskaan tee mitään oikeutta tolle, mutta oli kyllä kaiken kipuamisen arvosta. Ja myös sen alastulemisen, ei ainakaan mun jalat ihan hirveesti levänneet alas jyrkkää vuoren rinnettä tultaessa, kun piti reisillä jarrutella matkaa. Kiivetessä oli seuraakin, kun vuoren rinteillä laidunsi lampaita ja lehmiä vapaana. Vähän hirvitti tosin kävellä lehmälauman keskeltä... Yhteensä mulla meni 11km reitille reilu 5 tuntia kaikkine stoppeineen, maisemien ihailuineen, ylhäällä auringosta nauttimiseen ja evästaukoineen. Voin suositella kaikille Wanakaan matkaajille Roys Peakia, mutta odottakaa aurinkoista säätä.

Queenstownissa ja ympäristössä seikkailen sunnuntaiaamuun asti, jolloin matka jatkuu Mt Cookille.

Hanna